Runoilijan automaattinen kiellellisyys

“Runouden tavoitteena on tuoda esiin tekstin tila, sen tekstuaalisuus. Runo on kieltä, joka tuo huomion kieleen itseensä, jossa on myös runouden perusta.” – Jerome McGann.

McGannin lausahdus on jo itsestäänselvyys. Jokainen joka tutkii tai tekee runoutta tietää tämän. Tämä ei missään nimessä sulje pois sitä etteikö runous voisi olla samalla poliittista ja yhteiskunnallista. Suomalaisen nykyrunouden tilaa on joissakin keskusteluissa analysoitu amerikkalaisen L=A=N=G=U=A=G=E -runouden perillisenä. Ei tätä voi kieltääkään. Tosin itse koen väittämän kuitenkin tietämättömien ja pinnallisten panettelijoiden puheeksi (vaikka ei siinä mitään pahaa olisikaan).

L=A=N=G=U=A=G=E -runous on kieltämättä läsnä suomalaisessa nykyrunoudessa, mutta ennemminkin jonkinlaisen automaation asteella. L=A=N=G=U=A=G=E -liikehdinnälle on runoudessa käynyt samoin kuin Tristan Tzara unelmoi dada-ajatukselle/hengelle käyvän ajan saatossa:

“Myöhemmin, kun Dadasta on tullut jokapäiväinen sana, ja kun sen yleinen toisto on antanut sille orgaanisen sanan merkityksen, sen välttämättömän sisällön, ihmiset tulevat olemaan dada ilman häpeää tai ylenkatsomista. Nekin joille kirjallisuus merkitsee vielä järven kaikua, maisemaa tai romanttista hahmoa? Hiljalleen ja varmasti dadan luonne muodostuu. — Dada on mielentila. Sen takia se muuttuu rotujen ja tapahtumien kanssa. Dada on sovellettavissa kaikkeen, mutta se ei ole mitään. Se on paikka missä kyllä ja ei tapaavat, eivät ainoastaan ihmistieteiden linnoissa, vaan hyvin yksinkertaisesti kadunkulmissa kuin koirat ja heinäsirkat.
Dada on hyödytöntä, kuten kaikki muukin elämässä.“

Suomalaiset nykyrunoilijat eivät pidä kieltä enää ainoana lähtökohtanaan vaan kielen rakenne ja tämän rakenteen tutkiminen ja joissain tapauksissa murtaminen on jo automaattinen osa runoilijaa. Runoja ei tehdä enää kielen takia, sillä huomio on jo kohdistettu kieleen; nyt pitäisi tietää mitä tehdä tällä kielellä.