Miksi tyytyä toimimaan kustantajien ja kirjakauppojen vanhoiksi käyneillä ehdoilla? Kirjailija omistaa teostensa tekijänoikeudet joka tapauksessa ja saa siten paketoida ja kaupata niitä niin kuin haluaa kustantajastaan välittämättä – miksi hän ei siis ryhtyisi kehittämään uusia tapoja ansaita työllään, etsimään uusia jakelukanavia ja yhteistyön keinoja, tai vaatimaan sellaisia omalta kustantajaltaan?
Karri Kokko pohdiskelee Lyhyttavaraliikkeessä Spotify-tyylisen, kiinteään kuukausimaksuun ja rajoittamattomaan käyttöoikeuteen perustuvan jakelujärjestelmän soveltamista kirjallisuuteen.
Kirjallisuuden Spotify-järjestelmää odotellessa yksi vaatimaton ensiaskel kohti sähköisen kaupankäynnin hyödyntämistä voisi olla sellainen, että runoilijat laittaisivat (tai pyytäisivät kustantajaansa laittamaan) kokoelmansa pdf-muodossa myyntiin Luluun tai muuhun vastaavaan palveluun, jossa pystyy myymään tarvepainettujen kirjojen lisäksi myös digitaalisia tiedostoja haluamallaan hinnalla.
Itse ainakin olisin valmis maksamaan esim. kaksi euroa (tai muun summan jonka runoilija normaalisti saa kustakin myydystä kappaleesta) suunnilleen jokaisesta Suomessa julkaistusta runokirjasta suoraan runoilijalle, vaikka toisaalta Suomessa ei ole ainuttakaan runoilijaa, jonka tavallisesta 67-sivuisesta kokoelmasta olisi järkevää maksaa isojen kirjakauppojen pyytämiä riistohintoja.
Just noin.